Yleistä

 Suomi kääntyy ja kuihtuu sisäänpäin, mikäli J.H.Erkon kirjoituskilpailuun osallistuneiden nuorten runoista voi jotain päätellä. Isossa osassa lähetetyistä teksteistä kieli on kuivaa suomea, jolla kerrotaan suomalaisten kokemuksista Suomessa. Ehkä nuorille on käynyt niin kuin voittaja  Tanja Seppäsen proosarunossa:

 Oli meillä haaveita. Piti lähteä Japaniin liftaamaan ja Australiaan poimimaan mangoja. Päädyttiin Rojolaan poimimaan puolukoita työttömyystuella. Odottamaan vauvoja Säkkisten veljeksille.

 Kuten tarinalliset proosarunot, myös säkeiksi jaetut rivit ovat monesti enemmän proosaa kuin runoutta. Runot toistavat opittuja malleja tai notkahtavat nokkeluuteensa. Monikaan kirjoittaja ei malta ajatella ajatuksiaan loppuun asti. Vahvat mielikuvituksen maailmat puuttuvat. Myös rakenteellisesti kokeelliset tekstit puuttuvat, vaikka jo julkaistun runouden kenttä kestää erilaisuutta 2000-luvulla enemmän kuin aikaisemmin. Tämäkin kertoo jotain nuorten Suomen ja suomen kielen käpertymisestä sisäänpäin.

 Suurimman osan runoista voi jakaa neljään osastoon. Rakkaudesta puhutaan luonnollisesti eniten, sitten puretaan minä-minä-terapiaa lääkkeillä tai ilman ja äiti- ja äijärunoja löytyy liki pitäen saman verran. Runojen joukossa esiintyy myös huumoria sekä rapin ja lavarunouden kautta periytyvää kantaaottavuutta, jossa nuorten miesten uho hakee muotoaan.

 Sekä voittajissa että kunniamaininnan ansainneissa runoissa tyyli on jo idullaan. Niissä on kekseliäisyyttä ja aistillisuutta ja kurottumista kohti taiteellisia ratkaisuja. Ne eivät ainoastaan jäljennä nykyrunoa, vaan pyrkivät paljastamaan oman hullun logiikkansa. Ilman sitä ei runo kasva tekijänsä omaksi.

Kilpailussa palkitaan

 I palkinto: Tanja Seppänen

Tanja Seppäsen kieli ei ole kuivaa eikä sisäänpäin käpertyvää. Seppäsen suomi leikkii ja tulee kohti niin avoimesti, että lukija riemastuu pienestä arjen havainnosta ja isojen tunnelmien jyhkeydestä. Runot ovat niin omanlaisiaan, että vaikutteiden merkit eivät erotu saati törötä muuten kuin edukseen ja imelyyteen sortumatta, vaikka muutama loppusäe vaappuu joskus halvan helppouden rajalla. Seppäsen tyyliä tekee mieli verrata ITE-taiteeseen tai naivistiseen tauluun, jonka ”murakat” ja ”kuonokkaat” kuvat on haettu niin kaupungeista kuin maaseudulta.

 II palkinto: Virve Miettinen

Virve Miettinen puhuttelee punnituilla runoillaan. Hän on onnistunut säilyttämään runokuvissaan vapaan läikkeen, tunnelmien haurauden. Kieltä ja yksittäisten runojen rakennetta vaivaa paikoin paperinmakuisuus, ja tyttö-motiivin käyttöä rasittaa perinteen painolasti, mutta runojen kuvat tarjoilevat tuoreet kattauksen sellofaanista koostuvia fantasioita ja leivinpapereiden marginaaleja. Runoissa näkyy määrätietoinen kielen ja mielen etsintä, mutta myös alttius haavoittumiseen, mikä on hyvän runouden edellytys.

 III palkinto: Riikka Nyman

Riikka Nymanin viiden runosarjan kokonaisuuden ”Äidin kielellä” ensimmäinen ja toinen osasto ovat komeasti kokeilevaa uutta runoutta, jossa kielelliseen tietoisuuteen yhdistyy ääni ja sitä kautta resonoi koko ruumis. Nyman hakee sanat kaukaa primitiivikielestä ja viljelee niitä sekä omilla merkkikeksinnöillä että nykyrunouden mahdollisuuksilla. Tämä on Nymanin sanoin ”silkkaa ihmisyyttä/ihme : /ihminen  ichminen// sieltä se sinun märkä kuutinsielusi solahti”.

 Kunniamaininnat

Lasse Pouru

Lasse Pourun hampurilaisbaariin sijoittuva runon maailma rakentuu rytmisesti taitavan tajunnanvirran varaan. Vyöryttävä kerronta muodostuu lukemiselle vastuksen, joka käy paikka paikoin ylittämättömäksi. Huolimatta runopuheen ajoittaisesta sykertymisestä sisäänpäin teksti laajenee tunteikkaaksi maisemaksi, joka on lukijalle houkuttelevan avoin ja assosioiva. Metarunous ei jää vain esteettiseksi ratkaisuksi, vaan paljastaa viehkosti väreilevän ja joka hetki vaihtuvan inhimillisen kokemuksen, joka ei ole palautettavissa kirjoittamisen käsitteisiin.

Ossi Paloneva

Ossi Palonevan runot erottuivat muusta tappavan hauskasta ”äijälyriikasta” tai esitettynä hyvin toimivasta lava- ja raprunoudesta ennen muuta näkökulman ja aiheiden avartumisena  nuoremman miehen vitsikkyydestä tai vihaisuudesta useamman minän ongelmiin. Runossa ”kateus” muijan persoonasta ei tosin tiedetä ”muuta, kuin miltä se tuntuisi alasti sylissä”, mutta kadehdittavan tarkasti kysytään vetouisteluvehkeistä, käytetäänkö nyt ”hyrräkelaa vai haspelia”. Mutta vehkeistä huolimatta saalista ei tule, ja miehen työksi jää vain selittäminen akalle. ”Elämä on selityspeli”, ja liika selittäminen tuottaa myös Palonevan runoissa enemmän proosaa muistuttavaa tarinaa kuin vapaata säettä.

 Kalle Knaapi

Kalle Knaapin Mykeneläispaperit yhdistää näytelmän ja runon, myytit ja lyyrisen epiikan. Näistä ikiaineksista Knaapi kutoo runoelman, jossa roolirunouden keinot nousevat keskeisiksi. Hahmoja on monia, mutta niitä vaikuttaa kuitenkin leimaavan runosta runoon samanlaisena kaikuva kertojan ääni. Vaikka tekstin sommitteleminen säkeiksi ei vaikuta koko ajan perustellulta, Mykeneläispaperit on kielellisesti ehyt, runon rajoja etsivä kokeilu.

                                                                                                                            1   2